Katariina Katla
22.8.2011

 

Taiteilijuudesta ja käsityöläisyydestä

 

Miksi teen taidetta? Mikä siitä tekee sen kaiken ajan, rahan ja energian käyttämisen arvoista? Olen pohtinut näitä kysymyksiä vähintään yhtä monesti kuin kuka tahansa muukin taiteen tekijä, mutta löytämäni puolittaiset vastaukset tuntuvat käyvän riittämättömiksi samaa tahtia kun löydän uusia tilalle. Aikaisemmin, ennen taidealalle kouluttautumista, tein kuvia, koska en muuten osannut kanavoida kaikkia sisälläni vellovia asioita ja tunteita. Taide oli niitä harvoja henkireikiä kaoottisessa elämässäni, jotka auttoivat minua näkemään elämäni edes jotenkuten elämisen arvoisena.

Opiskellessani taidetta opin kuitenkin, että pelkkä syvä henkilökohtainen tarve terapeuttiseen kuvien tekemiseen ei ole riittävä oikeutus taiteelle, tai ainakaan sen julkiselle esittämiselle. Opin häpeämään itsekästä tarvettani tehdä taidetta terapiakseni ja omaksuin uuden tavan puhua taiteestani poliittisena ja yhteiskuntakriittisenä kannanottona. Tulin myös hyvin tietoiseksi eri materiaalien ja tekniikoiden käyttämiseen sisältyvästä hierarkkisesta statuksesta taidekentän sisällä.

Rupesin kyseenalaistamaan ja pohtimaan omia taiteen tekemisen lähtökohtiani,  kun aikaisemmin taiteen luominen oli ollut minulle itsestään selvä nautinnon lähde. Lopulta lähes hukkasin tuon tekemiseen liittyvän nautinnon, kun teoksistani alkoi muodostua hallittuja älyllisiä rakennelmia, joiden tavoite oli enemmänkin nostaa statustani fiksuna taiteilijana, kuin auttaa ymmärtämään itseäni.

Tarkoituksenani ei kuitenkaan ole tässä esseessä kertoa siitä, kuinka pahasta taidekoulutus ylipäätänsä on, vaan lähinnä kyseenalaista uskottavan ja korkean kuvataiteen määreitä. Haluan kuvata myös omaa ristiriitaista suhdettani taiteeseen, taideinstituutioihin ja vakavasti otettavan taiteilijan ihannekuvaan. Tekstissäni pyrin myös tuomaan esiin hämmennyksen ja pettymyksen, joka kumpuaa tavoittelemani ja ihannoimani taiteilijaidentiteetin havaitsemisesta hyvin toisenlaisten arvojen ylläpitäjäksi, kuin miksi olin sen kuvitellut. Tavoittelemani paikka akateemisen ja älyllisen taiteen kehdossa Taideteollisessa korkeakoulussa paljastikin  akateemisen taide-eliitin jollain kammottavalla tavalla rappeutuneeksi, kangistuneeksi ja syrjiväksi. Se, mitä olin aiemmin ihannoinut, muuttui silmissäni joksikin sellaiseksi, jota vastaan tunnen tarvetta kapinoida.

 

Vakavasti otettava taide

Tällä hetkellä taiteen tekijän älykäs status ja yhteiskuntakriittiset sekä kantaaottavat teokset tuntuvat määrittävän sitä, mikä lasketaan uskottavaksi ja vakavasti otettavaksi nykytaiteeksi. Taiteen ja taiteilijan puheiden pitää useimmiten olla myös johdettavissa tunnustusta nauttivien filosofien kirjoituksiin, maailmanhistorian vääryyksiin, tai tämän hetken poliittisiin tapahtumiin. Monesti vaikuttaakin siltä, että kuvataiteen piirissä puhutaan aivan toista ja tarkoitetaan jotain muuta.
Yhteiskuntakriittinen taide tuntuu olevan pullollaan kliseitä maailman pelastamisesta, ihmisten herättelemisestä ajattelemaan ja taiteen tehtävistä maailman epäkohtien ja vääryyksien paljastajana. Samaan aikaan monet taiteilijat pyrkivät näillä puheilla pönkittämään omaa asemaansa arvohierarkian yläpäässä. Onko mikään ihme, ettei ”korkeataide” herätä juurikaan innostusta suurissa massoissa, jos se on jo alun alkaenkin luotu ylläpitämään tyhmä/fiksu asetelmaa tavallisen kansalaisen ja älykästä statusta tavoittelevan taiteilijaeliitin välille?

Älyllisen statuksen tavoittelemisesta ja yliälyllistävästä maailmankuvasta on tullut myös minulle maailman järjestystä ylläpitävä uskomus. Tosin omalla kohdallani älyllisyyden ihannointi kumpuaa enemmänkin jo kasvatuksesta, jonka olen kotoani saanut, kuin taidemaailman ihanteiden omaksumisesta. Ennemminkin olen löytänyt jo aiemmin omaksumaani ajattelutapaa vastaavan toimintaympäristön taiteen parista.
Ikään kuin viimeinen huipentuma pyrkimyksilleni korostaa omaa älykkyyttäni on ollut Taideteollisen korkeakoulun maisteritutkintoon hakeutuminen. Lapsellisessa uskossani kuvittelin, että akateemiseen taiteen eliittiin pääseminen olisi minulle arvoiseni paikka, jossa voisin vaihtaa ajatuksia samalla henkisellä tasolla liikkuvien ihmisten kanssa.
Ikävä kyllä ylevät näkemykseni boheemien intellektuellien täyttämästä akateemisen taiteen taivaasta osoittautui myös pikkusieluiseksi keskinäisen nokittelun maailmaksi. Korkeamman sosiaalisen statuksen saavuttamiseksi tuntuu olevan hyödyllistä puhua taiteesta niin hienoin sanakääntein, että muut tuntevat itsensä tyhmemmiksi.  Muodikkaiden taidetermien ja ismien viljely puheessa estää keskustelukumppanin vastaväitteet tämän pelätessä paljastuvansa kyseisen termin merkityksestä autuaan tietämättömäksi.

Kaipaamani akateemisen taidemaailman antama tunnustus älykkyydestä alkoi jo muutaman kuukauden opiskelun jälkeen näyttäytyä vain muurin rakentamiselle itseni ja maailman väliin. Idealistiset näkemykseni taiteesta ihmisiä yhdistävänä ja sosiaalisia rajoja rikkovana vaikuttamisen muotona alkoivat rapistua kun ”vakavasti otettavan taiteen” tehtävä näytti yhä enemmän typistyvän sosiaalisen eriarvostamisen välineeksi.
Taikissa opiskellessani olen tavannut myös paljon ihmisiä, joiden kanssa kommunikointi on ollut välitöntä ja vailla itsensä nostamista. Vika tuntuukin olevan enimmäkseen itse koulun ilmapiirissä, joka antaa ymmärtää, että pönöttäminen, suurten filosofien siteeraaminen ja keskinäinen kilpailu kuuluvat asiaan. Koulun sisäisen hierarkian havaitseminen on aiheuttanut minussa halua kapinoida elitismiä ja sivistyssanajargonia vastaan, mutta tähän mennessä pelko typeräksi leimautumisesta on saanut minut vain kiltisti noudattamaan annettua kaavaa.
Luennoilla ja opettajien edessä olen ollut kyvytön esittämään muunlaisia kuin itsestäni mahdollisimman fiksun kuvan antavia näkemyksiä. Turhautumiseni ja pettymykseni on purkautunut vain keskusteluissa puolison ja joidenkin luokkatovereideni kanssa. Enimmäkseen olen kuitenkin vain vältellyt koulussa käymistä ja koittanut löytää uutta suuntaa taiteelleni ja ajattelulleni.

Olen myös entistä aktiivisemmin ollut yhteyksissä vanhoihin tuttuihini sarjakuva- ja sci-fi -genressä, sekä luonut aktiivisesti uusia kontakteja näillä korkeataiteen väheksymillä marginaalialueilla. Sen sijaan, että kokisin olevani vääränlainen taideopiskelija Taikissa, olen alkanut kokea kasvavaa ylpeyttä ”nörtti” taustastani. Onnekseni en edes pahimpina ”vakavasti otettavaksi taiteilijaksi” pyrkimisen kausinani lopettanut sarjakuvan tekemistä tai sci-fi harrastajien tapahtumissa hengailua.

Hämmentyneenä olen joutunut myöntämään, että tunnen oloni paljon kotoisammaksi Kansanopiston Tiffany -lasityökurssilla mummojen joukossa, kuin Taideteollisen korkeakoulun älyllisen eliitin ympäröimänä. Ajattelin, että tunne olisi voinut hyvin johtua siitä, että itseäni teknisesti paljon kömpelömmät lasitöiden harrastajat osoittavat lasinmaalaustaitojani kohtaan peittelemätöntä ihailua ja Taikissa teoksiani tuskin noteerataan itseäni arvostetumpien tekijöiden istuessa vieressäni.
Enemmänkin kyse taitaa kuitenkin olla ilmapiiristä, jossa työskentely ja yhdessä oppiminen tapahtuu. Kansanopistossa tehdään taidetta ja käsitöitä lähinnä tekemisen ja luomisen ilosta, kun taas Taideteollisessa korkeakoulussa omat teokset pitää pystyä muuttamaan puheella älyllisyyden ja yhteiskuntakriittisyyden kriteerit täyttäviksi. Tekninen taso ei kuitenkin kyseisissä laitoksissa monestikaan toisistaan paljoa poikkea. Taikissa teknisesti keskitasoiset tuherrukset tehdään vain suurempaan kokoon ja niistä osataan puhua älykkään kuuloisesti. Teknisen taidon ja osaamisen sijaan Taikissa arvostetaan taiteena lähinnä sitä, miten teokset sanallistetaan.

Taidekentällä laajemminkin vaikuttaa vallitsevan samankaltainen, taidepuheeseen perustuva tapa arvottaa taidetta. Itse taideteosten teknisellä laadulla tai edes esteettisyydellä ei näyttäisi olevan suurtakaan väliä, kunhan teos antaa tekijästään älykkään ja yhteiskunnallisesti valveutuneen kuvan. Itse asiassa teos voi olla täysin abstrakti niin, että sen voi selittää kuvaamaan lähes mitä tahansa maan ja taivaan välillä. Myös kömpelö ja keskeneräiseltä vaikuttava ilmaisu vaikuttavat edesauttavan taidejargonilla täydennettyä vaikutelmaa teoksen merkityksellisyydestä.

 
Ehkä yhteiskunnallisuus ja kantaaottavuus koetaankin tarpeelliseksi sisällyttää teoksiin niiden arvostuksen lisäämiseksi? Antaahan taiteen arvottajasta (taiteilija, katsoja, ostaja tai kriitikko) huomattavasti paremman kuvan, jos hän arvostaa yhteiskunnallisesti kantaaottavaksi nimettyä teosta enemmän kuin teosta, johon ei liitetä yhteiskunnallista merkittävyyttä.


Mutta onko hyväksynnän ja tunnustuksen kaipaaminen, sekä uskottavan statukseen pyrkiminen lopulta kovinkaan tyydyttävä lähtökohta taiteen tekemiselle? Eikö taiteen tekeminen ole ja pysy joka tapauksessa äärimmäisen itsekkäänä ja ennen kaikkea taiteilijan omia sisäisiä tarpeita palvelevana toimintana? Miksi taiteen tekeminen siksi, että se on kivaa, palkitsevaa ja kehittävää, ei ole yhtään niin uskottavan kuuloista, kuin jos sanot tekeväsi taidetta siksi, että haluat saada ihmiset ajattelemaan? Tai kenties taidetta tehdään suurimmaksi osaksi siksi, että se on kivaa, mutta taidepuheen täytyy vain olla ajan hengen ja muodin mukaista?

 

Taiteiija ja käsityöläinen

Oma mielenkiintoni taiteen tekemiseen pohjaa hyvin pitkälti käsin tekemisen tuomaan mielihyvään. Nautin valtavasti siitä aikaansaavuuden tunteesta, jota kärsivällisen työstämisen myötä edistyvä teos tuottaa. Erilaisia materiaaleja työstäessä teknisen taidon karttuminen ja käsin tekemisen fyysisyys nousevat oleellisiksi kokemuksiksi.

Suurta mielihyvää minulle tuottaa myös uuden tekniikan omaksuminen, ja se vaihe oppimisessa, jossa palat ikään kuin loksahtavat kohdilleen. On palkitsevaa saavuttaa ensimmäinen syvempi ymmärrys materiaalin luonteesta, ominaisuuksista ja siitä, millaisiin muotoihin se luontevasti taipuu. Sen sijaan, että yrittäisin jääräpäisesti pakottaa työstämäni materian mielikuvaani lopullisesta teoksesta, voin antautua keskusteluun materiaalin tai tekniikan kanssa ja löytää kokonaisuuden kannalta luontevampia ratkaisuja.
Monesti olenkin sortunut tämän uutuudenviehätyksen mukanaan tuomaan houkutukseen rynnätä aina uuden tekniikan pariin sen sijaan, että olisin malttanut syventää taitojani ja ymmärrystäni jo aloittamieni kokeilujen parissa. Valitettavasti älyllisellä tasolla tapahtuva kiihdyttävä kokemus materiaalin luonteen ja käyttömahdollisuuksien alustavasta oivaltamisesta on vasta alkusoitto sille pitkälle ja työntäyteiselle tielle, joka käy kohti helpolta ja keveältä vaikuttavaa kädenjälkeä.  
Oman kokemukseni mukaan mitä pidemmälle teknisten taitojen hiomisen kanssa etenee, sen harvemmin ja vähemmän valovoimaisina tulevat ne hetket, jolloin kokee sisäistäneensä jonkin uuden tason tai osan harjoittelemastaan tekniikasta. Vastaavasti ne kaudet, jotka pitävät sisällään lähinnä kärsivällistä ja keskittynyttä puurtamista ilman uusien oivallusten mukanaan tuomaa riemua, venyvät pidemmiksi. Turhautuminen iskee helposti, mutta samaan aikaan omien taitojen ja ymmärryksen karttumisesta kumpuava mielihyvä kannustaa jatkamaan.

Omasta edistymisestä ja taitojen karttumisesta syntyvä elämisen mielekkyyden kokemus on kuin huume, joka auttaa järjestämään ympäröivän elämän edellytyksiä sellaisiksi, että oivaltamisen hetket mahdollistuvat ja että niitä voisi kokea mahdollisimman usein. On pidettävä itsestään huolta niin fyysisesti kuin psyykkisestikin saadakseen koneistonsa osaset niihin asentoihin, joissa luovan ymmärryksen kehittyminen mahdollistuu. Ennen kaikkea teknisen taidon sekä oivalluksen syntyminen ja kehittyminen vaativat aikaa ja mahdollisuutta intensiiviseen keskittymiseen. Näin ollen käsityötaitoa ja teknistä osaamista arvostava lähtökohta taiteen tekemiseen itsessään asettuu jo vahvaksi poliittiseksi kannanotoksi kulutuskapitalistista ja talouskasvukeskeistä ajattelutapaa vastaan.
Tätä lähtökohtaa vasten tarkasteltuna päälle liimattu taidepuhe puolihuolimattomasti ja nopeasti toteutettujen teosten mahdollisesta yhteiskunnallisesta kantaaottavuudesta tuntuu entistä ontommalle.


Määrän ja laadun ristiriita

Nuorena taiteilijana saan osakseni jatkuvaa painostusta siihen suuntaan, että minun pitäisi pyrkiä tuomaan itseäni aktiivisesti näkyville pitämällä näyttelyitä usein ja tuottamalla runsaasti teoksia. Sen sijaan, että minun odotettaisiin kypsyttelevän ja harjoittelevan taitojani valmistuttuani koulusta, minun pitäisi hyödyntää nuoruuttani ja taistella mediahuomiosta ja Vuoden nuori taiteilija -palkinnosta muiden kaltaisteni kanssa.
Mutta mitä sen jälkeen jos voitan Vuoden nuori taiteilija -tittelin ja saan huomiota? Loputtomasti tilaustöitä, uusia näyttelyitä, joissa pitäisi olla uudet teokset ja yhä vähemmän aikaa ja keskittymistä niille hitaille oivaltamisen prosesseille, joita taidon ja ymmärryksen karttuminen vaatii. Tai vastaavasti edessäni voi olla vuosien rämpiminen nuorten lupaavien taiteilijoiden keskikastissa, jossa rahat hupenevat vuosittaisten näyttelyiden pitämiseen ja aika kuluu uusien teosten suoltamiseen mahdollisimman nopeasti. Useimmista näyttelyistä kuitenkin harvemmin sikiää yksittäisten teosten myyntiä, tai keskinkertaisia arvosteluja suurempaa ja yhden vuoden nuori taiteilija unohtuu yhtä nopeasti kuin uusia valitaan tilalle.

Pitäisikö uusien teosten valmistaminen mahdollisimman nopeassa aikataulussa ja keskinäisen kilpailun parantaa taiteen laatua ja erottaa jyvät akanoista? Enemmänkin ne kuulostavat markkinatalouden kieleltä, joka on jo kauan sitten unohtanut inhimilliset tarpeet ja lähtökohdat.
Onko jo nyt markkinatalouden viljelemä näkemys tuottavasta innovaatiosta osaltaan rappeuttanut käsityötaitoa taiteessa  ja asettanut ensisijaiseksi tavoitteeksi määrän laadun sijaan? Onko ylipäätään mahdollista paneutua hitaiden ja teknisesti vaativien taiteen tekemisen tekniikoihin ympäristössä, jossa arvottaminen tapahtuu lähinnä tuottavuuden mukaan? Miksi taideopetuksessa ylipäätänsä näytetään esimerkkeinä teknisesti loistavien menneisyyden tekijöiden tuotoksia, jos tarkoituksena on kasvattaa nopeasti ja paljon taidetta tuottava sukupolvi?

Hyvä esimerkki maalaustekniikan rappiosta on Luc Tuymansin tituleeraaminen aikamme huippumaalariksi. Hänen kömpelöiden ja banaalien maalaustensa suurta kansainvälistä arvostusta ei voi kuin äimistellä vaikka jokaiseen teokseen onkin näppärästi liitetty jokin maailmanhistorian kipupisteitä tai yhteiskunnan epäkohtia valottava tarina. Hänen maalauksensa, tai oikeammin hänen maalauksiinsa liitetyt tarinat, käsittelevät holokaustia ja mustien oikeuksien polkemista aiheuttaen valkoihoisessa eurooppalaisessa syyllisyyden piston. Maalausten aloittelijamainen kömpelyys tai hutaisten syntynyt suttuisuus ei tunnu häiritsevän tippaakaan kriitikoita tai taidekuraattoreita, onhan kyseessä sentään suureksi kansainväliseksi ”historiamaalariksi” nimetty miestaiteilija.

Taide statuksen nostamisen välineenä

Mielestäni taidemaailmassa on havaittavissa samanlaista ajattelua kuin mikä tuntuu olevan esimerkiksi Big Brother:n ja sitä vastaavien ohjelmaformaattien perimmäinen sanoma: kenen tahansa pitää voida olla julkkis ilman varsinaisia erityiskykyjä. Jotta tämän kaltainen toiminta olisi taiteen kentällä mahdollista on taideteosten arvottamisen kohdalla kätevintä korvata teknisen osaamisen ja taitavuuden arvostaminen jollain vaikeammin määritettävämmällä ja mystisemmällä järjestelmällä.
Sen sijaan, että katsoja itse arvottaisi taidetta sen mukaan, että se on hänestä taidokkaasti tehtyä ja kaunista, tulee hänen kuunnella taidetta arvottavia tahoja, jotka mielivaltaisesti nimeää toiset tekijät ”neroiksi” ja toiset mitättömäksi kitschin tuhertajiksi. Jos katsojan henkilökohtainen käsitys hyvästä ja huonosta ei kohtaa tämän ulkoa annetun määritelmän kanssa, on hänen parempi vain nyökytellä muiden mukana ja olla hiljaa välttääkseen typeräksi ja taidetta ymmärtämättömäksi leimautuminen.

Jostain  syystä moni taidokkaasti toteutettu ja esittävä teos nimetään kitschiksi kun taas teknisesti kömpelöä ja nopeasti tuotettua teosta saatetaan ylistää ilmaisuvoimaisena ja taidokkaan elinvoimaisena. Kenties tämä kielii myös keski-ikäistyvän suomalaisen taiteilijasukupolven tarpeesta pitää kiinni nuoruudessaan omaksutusta taiteilijan teknistä osaamista väheksyvästä ajattelu- ja arvottamismallista.
Tekninen taito ja kyky luoda käsin kosketeltavan realistisia teoksia koetaan helposti uhkaksi jos sitä ei itsellä ole, eikä sen hankkimista ole nuoruudessa pidetty tarpeellisena. Keski-ikäisenä on kovin myöhäistä aloittaa loistavan teknisen taidon hankkiminen, jos siihen ei ole nuoruudestaan saakka tähdännyt.

Kitschiksi nimeäminen tunnutaan taas useimmiten perustelevan sillä, että suuret, taiteesta mitään ymmärtämättömät massatkin arvostavat taidokkaasti toteutettua esittävää taidetta. Taidekentän sisäisen hierarkian kannalta taas on välttämätöntä, että eliitti voi kokea olevansa tämän massan yläpuolella arvostaessaan lähinnä sellaisia teoksia, jotka taas eivät vastaa suuren yleisön käsitystä hyvästä taiteesta.

Silti suurten massojen tietoisuuteen saattaminen ja jollain tavalla mielenkiinnon herättäminen on myös julkisuuteen ja mahdollisesti jopa maailmanlaajuiseen tietoisuuteen pyrkivälle taiteilijalle välttämätöntä. Tämä taas edellyttää taiteilijalta itsensä oikeanlaista markkinoimista medialle, joka muokkaa taiteilijasta samalla myös omia kaupallisia tarkoituksiaan palvelevan konseptin.
Useimmiten itse taideteokset tuntuvat jäävän täysin sivuosaan taiteilijan saavuttaessa julkisuutta ja tullessa ihailluksi keskivertorahvasta fiksumpana ja innovatiivisempana edelläkävijänä, tai yhteiskunnallisten epäkohtien kriitikkona. Useimmiten tämä yhteiskunnallinen kriittisyys jää varsin pikkusieväksi, sillä ensisijaisen tavoitteen ollessa julkisuuteen pääseminen, on vaikeaa ottaa kantaa todella tabuihin ja kipeisiin epäkohtiin.

Onko siis mikään ihme, että uralleen menestystä ja näkyvyyttä enemmän tai vähemmän näkyvästi kaipaava nuori taiteilija kokee työhuoneella puurtamisen helposti turhauttavana ja tylsänä? Houkutus tehdä teoksia nopeammilla tekniikoilla, luonnosmaisemmin ja enemmän on varmasti suuri ympäröivän maailman painottaessa jatkuvasti tuottavuuden ja menestyksen tärkeyttä. Omalla kohdallani huomaan selkeitä pyrkimyksiä valita nopeampia ja näyttävämpiä tekniikoita siinä vaiheessa taidekoulutusta, kun olin kritiikittömästi sisäistänyt taiteilijana menestymisen olevan suurelta osin kiinni tuottavuudesta ja julkisuudesta. Ikävä kyllä taipumukseni perfektionismiin sai minut lopulta aina kuluttamaan epätaloudellisen paljon aikaa teosteni työstämiseen vaikka alun perin olinkin suunnitellut pääseväni helpolla.

Mutta minkä takia juuri taiteen pitäisi olla se kenttä, josta kenen tahansa pitäisi pystyä nostamaan itsensä julkisuuden valokeilaan ilman harjoittelun ja työnteon ikävää ”välivaihetta”? Voiko ylipäätänsä millään muulla elämän osa-alueella yksipuolisesti julistautua jonkin ammatin harjoittajaksi ilman minkäänlaista näyttöä kyvyistä tai taidoista kuin taiteessa?

Onko käsitetaiteen yleistyminen ja ylipäätänsä vakavasti otettavaksi taiteeksi nostamisen pääasiallinen syy sen totaalinen käsityötaidosta irtisanoutuva luonne? Vastaako käsitetaide aikamme rukouksiin tekniikkana, jota kuka tahansa älyllisesti korkealle profiloitumista tavoitteleva taiteilija pystyy tekemään nopeasti ja täysin ilman käsityötekniikan hankkimiseen tuhrautuvaa aikaa?

Oikeastaan vain taiteen rajaaminen muusta maailmasta erilliseksi kuplaksi, jossa pätee omat lainalaisuutensa, mahdollistaa sen  epäloogisen ja hyväveliverkostoille perustuvan hierarkian. Mystifioinnilla, käsittämättömällä taidepuheella ja jyrkällä erottamisella käsityöläisyydestä on tehty taiteesta jotain sellaista, joka näennäisesti kuuluu kaikille, mutta koskettaa ja kiinnostaa vain pientä eliittiä. Korkeataiteesta on kaikista hyvistä tarkoituksista huolimatta tehty vallan ja eriarvoistamisen väline, jolla ylläpidetään eliitti/rahvas kahtiajakoa.
Kokemukseni mukaan Aalto-yliopisto ja Taideteollinen korkeakoulu edustavat Suomessa tämän eriarvoisuuden ylläpitämisen kärkijoukkoa luomalla uusia ”akateemisia eliittitaiteilijoita”, jotka hallitsevat sujuvasti niin taidejargonin, kuin kuvataiteen maisterin tai tohtorin tutkintonimikkeensä käyttämisen paremmuutensa osoituksena.

Kuvataiteilijan korkeakouluttamisen painottuminen nimenomaan taidepuheen ja teorian hallitsemiseen ei välttämättä ole pelkästään ”kenen tahansa pitää voida olla taiteilija” -ilmiön seurausta vaan yhtälailla osoitus yhteiskunnan ja rahoituksen matalasta arvostuksesta taidekoulutusta kohtaan. On yksinkertaisesti halvempaa opettaa puhumaan taiteesta kuin konkreettisesti tekemään taidetta. Taiteen tekemiseen vaadittavat tilat, materiaalit ja ammattitaitoiset opettajat eivät ole enää valtakunnallisella tasolla mikään pieni kustannuserä. Sen sijaan taidekirjallisuuden lukeminen ja taiteesta kirjoittaminen sujuvat hyvin vaikkapa nettikurssin muodossa. Herääkin kysymys, onko Taikissa korkeamman taidetutkinnon suorittamisen ainoa käyttökelpoinen tarkoitus suhdeverkoston laajentaminen?

Taide ja laatu

Miksi taiteen ylipäätänsä tulisi olla teknisesti korkeatasoista ja taidokasta? Miksi elämässä ylipäätänsä on järkeä tehdä asioita, jos niitä ei tee niin hyvin ja paneutuneesti kuin osaa?

Taidemaailmassa on edelleen monin tavoin ihannoitavaa sanoutua irti taloudellisista päämääristä taiteen luomisessa. Kaupallisuus on kitschiin rinnastettava kirosana samaan aikaan kun taiteilijan odotetaan elättävän itsensä teoksiaan myymällä.
Taiteen arvon mittaaminen rahassa vastaa osaltaan kysymykseen, miksi teknisen laadun ja pitkälle viedyn käsityöläisammattitaidon  arvostus on heikkoa kuvataiteen parissa. Tekninen taitavuus ja laadukas lopputulos vievät valtavasti enemmän työtunteja kuin nopeasti ja vähemmän paneutuneesti tuotettu työ.
On huomattavasti kannattavampaa maalata useita nopeita maalauksia ja laatia niiden seuraksi teksti, jossa kerrotaan teosten ottavan kantaa Afrikan nälänhätään sen sijaan, että työskentelisit mahdollisesti jopa vuoden yhden ainoan realistisen ja viimeistellyn maalauksen parissa.
Yksin työhuoneellaan kuukausitolkulla saman teoksen kanssa pakertava taiteilija tuntee itsensä lähinnä typeräksi kun raha, mediahuomio ja menestys jatkuvasti nostavat ja arvottavat hyväksi taiteeksi kaikkea muuta, kuin käsityöläisammattitaidosta ja taidokkuudesta arvonsa ammentavia teoksia.

On surullista kierrellä taidemuseoissa katsomassa viimevuosisatojen teknisesti huippuunsa vietyjä taideteoksia ja samalla pohtia, että onko kaikki se ammattitaito, tekninen osaaminen ja käsityöläisylpeys kadonneet jo täysin? Osa tekniikan hallitsemiseen liittyvästä tiedosta, välineistä ja hyväksi havaituista kaavoista voidaan aina välittää eteenpäin kirjoitetun tiedon kautta, mutta suurin osa taiteen tekemisestä ja käsityötaidosta on tekemisen ja harjoittelemisen, tuhansien työtuntien ja toistojen myötä syntynyttä lihaan itseensä sitoutunutta tietoa, jota ei voi siirtää eteenpäin sanallisesti.
Silmän ja käden saumatonta yhteistyötä ei voi oppia kirjoista. Sitä voi oppia ja harjaannuttaa ainoastaan konkreettisella ja ruumiillisella tekemisellä, joka vaatii satoja ja taas tuhansia toistoja hioutuakseen huippuunsa. Käsin tekemisen ammattitaidon ja loistokkaan työnjäljen kehittäminen vaatii näin ollen loputonta kärsivällisyyttä ja palavaa intohimoa käsin tekemiseen ja siinä harjaantumiseen. 

Itsensä kehittämisestä kumpuavan mielihyvän rinnalla raha vaikuttaa varsin riittämättömältä ja epätyydyttävältä kannustimelta. Uskon silti, että laadun arvostaminen ja kyky erottaa ammattitaito sekundasta eivät ole läheskään kadonneet. Intohimolla, kärsivällisyydellä, sekä laadusta kumpuavalla kauneudella on oma perustavanlaatuinen arvonsa myös taiteessa, vaikka ajan henki ei perustavanlaatuisia arvoja juuri nyt suosisikaan.



Takaisin/Back